Kun on raskasta, niin on raskasta. Kyllä te sen tiedätte, te isot ja fiksut lukijat. Puolisen vuotta taisi kulua edellisestä vessaitkusta, ja tänään sama vessa tarjoili keltaisia käsipapereitaan ihan yhtä auliisti kuin ennenkin. Taas minua vaivaa sama paradoksi kuin ennenkin: Miten voi olla täydellinen epäonnistuja? Jos on täydellinen epäonnistumisessa, niin silloinhan on hyvä edes jossain, ja siis epäonnistuu jopa epäonnistumisessa. Onko se sitten hyvä vai huono asia, riippuu siitä montako nenäliinaa on jäljellä.

Kunpa salanyyhkintä edes laihduttaisi, sillä se haihduttaisi edes yhden huolenaiheen pois. Vatsalle kun on siunaantunut salakiloja (jotka eivät kovin salaisia ole paitaa tukalasti pingottaessaan), eikä nyt ole oikea hetki uusia vaatevarastoa. Kerroinko jo että ainoat tennarinikin homehtuivat? No, homehtuivat ne, kasvattivat pitkää partaa kuin joulupukki konsanaan, enkä uskaltanut jäädä seuraamaan muiden mahdollisten elämänmerkkien ilmestymistä ennen tennarien tutustuttamista roskapussille.

Päivän ilonaiheen tarjoili kuopus, joka nyhti tänään penkistä itse kylvämiään porkkanoita. Muutama ei suostunut heti irtaantumaan mullan syleilystä, vaan luovutti kuopuksen kätöseen vain vihreän naatin. Siitä kertoessaan kuopus käytti otsikon lausetta, ja se oli minusta mainio.