Onpa kyllä mukavaa, kun voi joskus omien murheiden lisäksi murehtia joidenkin muidenkin murheita. Tällä kertaa vierailevana murheenaiheena on esikoisen luokkakaveri. Heppu asuu kahdestaan töissäkäyvän äitinsä kanssa, ja viettää aivan ilmeisestikin paljon aikaa yksinään. Kesällä hän bondasi esikoisen kanssa, ja viettikin meillä sitten neljä päivää ja yötä peräkkäin, ja on viettänyt meillä öitä senkin jälkeen, viimeisimmän tällä viikolla.

Heppu on oikein mukava lapsi, ei siinä mitään. On mukava seurata miten hänestä on kivaa olla suurperhettä lähentelevässä perheyksikössä yhtenä osasena, sillä olen aika alusta asti pyytänyt häntäkin viemään roskia ja laittamaan lautasia tiskikoneeseen ja vahtimaan pieniä hetken, sellaisia pieniä simppeleitä hommia, joiden pitäisi kasvattaa vastuuntuntoa ja muuta paskaa, mutta joista esikoinen nostaa helvetillisen metelin. Tämä heppu tekee ne muuten ihan mukisematta. Äh, tämä nyt kuulostaa ihan auvolta, kun minun piti murehtia!

Niin, sitä minä olisin vain halunnut teiltä kysyä, että meneekö tässä jotain terveen ja epäterveen rajaa? Esikoinen ei kauhean intopiukkana enää hepun yökyläilyistä ole, mutta minä suostun aina kysyttäessä ihan senkin takia, että minusta on väärin 10-vuotiaan viettää päivänsä iltamyöhään asti yksin tai kylillä kavereiden kanssa. Niin, että saadaanko me olla hepun kavereita, vaikka esikoista ei niin kauheasti kiinnostaisi?