Eilen tapahtui taas jotain, joka nyrjäytti aivoja ja sai ajattelemaan taas kaikkea toiselta kantilta.

Kun minulla oli vauvoja, ärsytti minua suunnattomasti ihmisten tapa tuoda jotain aivan tarpeetonta roinaa lapselle, joka ei edes ymmärrä mitään saaneensa. Tähän oli syynä luonnollisesti ympäristöasiat (hah, luonnollisesti!) sekä hirvittävän pienet asunnot. Kaikkea tarpeellista meillä tietysti oli jo ennestään. Kaiken tämän pohjustuksen jälkeen osa teistä jo varmaan arvasikin, että eilen minulla oli mahdollisuus nähdä ja pidellä He-Manin pikkuista poikaa. Ennen tapaamista kauppakeskuksen hampurilasravintolassa sssssuuuuuunnaton magneetti veti minut vaateliikkeen vauvaosastolle, ja tunsin niin valtavaa halua ostaa punamustaraidallinen body ja mustat housut, ettei minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin toimia mielihaluni mukaisesti. Kun kutittaa, on raavittava. Kun ponnistuttaa, on ponnistettava. Kun vauvanvaateostatuttaa, on vauvanvaateostettava? Tämän hillittömän poltteen ja tuskanko ne muutkin tunsivat? Minä todella luulin, että se oli vain ikävä tapa ja pakko tuoda jotain. Nyt silloinen penseyteni hävettää.

He-Man oli muuten kauniine vaimoineen kauppakeskuksessa asuntolainaneuvotteluissa. Tänään ruokatunnilla minulla oli kunnia seurata He-Manin ilmettä, kun pankin setä soitti ja myönsi lainan. Onnittelemmenne kaikki heitä?

(Vauvalla oli sitten pitkä ruskea tukka ja hirmuisen jäntevät raajat. Menninkäiskorvansa onneton oli perinyt isältään, muutoin muistutti onneksi äitiään. Silmät olivat vaaaaaltavat ja orvokinsiniset, pikku huulet ihan mutrussa ja sylkikuplien peitossa. Tuoksunsa oli makea ja hapan, ja sai tyhjät rintani särkemään.)