Kun perheen sairastamisissa on päästy siihen pisteeseen että kaksi nuorinta voi jo laittaa etuovesta ulos (siis parantuneen voinnin takia, ei suinkaan kyllääntymisen) ja esikoinen makaa kuumetokkurassa hipihiljaa, voi vaikka lukea omia blogimerkintöjään ja kiusaantua suunnattomasti vanhoista sisustusideoistaan. Eihän siitä ole kuin viikkoja kun paasasin mahtipontisesti ettei makuuhuoneeseeni tule astumaan kukaan mies jalallaankaan ja sänky pysyy 80-senttisenä ja ovea koristaa ikuisesti nunnankaapu!

Nyt on sänkyä 160cm, ja sen koristuksena makaa harva se yö juurikin sellainen mies, joka on nimenomaan jaloillaan astellut sinne, minun vilpittömästä tahdostani jopa. Nunnankaapu on laitettu hengarissaan vaatehuoneeseen, sillä ovea oli hankala laittaa kiinni sen ollessa tiellä...

Vanhasta kommentilootastani muistin sellaistakin, että Dimmu Borgirin keikan aikana, hieman ennen Y-miehen lopullista astumista elämääni, ryhdyin pontevasti haaveilemaan nelikymppisestä norjalaismuusikosta, joka veisi minut asumaan vuonon rannalle, opettaisi lapseni soittamaan kitaraa ja pyytämään turskaa, ja tulisi iloiseksi siitä että minä osaan leipoa hyvää leipää ja pitää pedin lämpimänä.

Muutaman hyvän, itse leivotun leivän murusen kiskaisin henkeeni tajutessani, että kuulostaapa kyllä kovasti Y-mieheltä, joka on tosin suomalainen ja asuu pelkän jyrkän kallion laella. Lapset ovat jo saaneet rämpätä kitaraa ja kalastusvehkeet ovat autoon nostamista vaille pakatut, odottavat vain lasten toipumista kalastuskuntoon. Aika iloiseksikin olen tuon miehen saanut omilla taidoillani. Huovutetut hahtuvalapaset kelpasivat mainiosti, nyt on puikoilla monimutkaisin villapaita mitä ikinä olen tehnyt, ja jokasunnuntaiseen leipomapäivään sain kummasti lisää pontta kun toinen sitä vilpittömästi tuntuu arvostavan. Ja syynsä oli sillekin että hankin suuremman sängyn.