Jotenkin tunnen velvollisuudekseni ottaa jollain tavalla osaa ympäri Blogistaniaa velloneeseen tissientuijottelukeskusteluun. Minua ei hirveästi tuijoteltu ole, koska en ole juuri minkään näköinen, ja osaan katsoa takaisin hyvinkin kylmästi.

Oltuani nyt kaksi vuotta hyvin miesvaltaisessa työpaikassa voin myös sanoa, etteivät kaikki miehet suinkaan ole ällöpervoja tahmanäppejä. Oikeastaan tuntuvan olevan vähän niinkuin päinvastoin, ujoja kilttejä söpöliinejä, jotka eivät ainakaan selvin päin uskalla ruveta millekään. Taidan allekirjoittaa Varapygmin esittämän ajatuksen parinmuodostuksesta: Joko nainen pokaa miehen, tai saa miehen uskomaan itsensä pokaajaksi. Nimittäin sen jälkeen kun minun ja Y-miehen suhde oli töissä kaikille selviö, tunnusti eräskin lämpimät tunteensa minua kohtaan, toinen lakkasi puhumasta ja katsoo hyvinkin surullisesti aina ohi kulkeissaan ja kolmas on ryhtynyt puheissaan hyvinkin pisteliääksi. Näistä kahdella ensimmäisellä olisi ollut mahkuja, tunnustetaan, mutta koskeivät tehneet sitä kuuluisaa aloitetta ja minulla oli täysi työ saada Y-mies huomaamaan kuinka loistavaa emäntäainesta olen, ovat asiat nyt näin. Ja hyvin ovatkin.

Mutta nyt kun suurinta osaa mieskunnasta on vähän kehuttu, kerronpa että olen sitä häirintää minäkin kuitenkin kokenut ulkomuodon vaatimattomuudesta huolimatta. Ensimmäisen kerran jo ala-asteella, ja muodot ovat vaihdelleet puristelusta ehdotteluihin ja vähättelyihin. Selviytymiskeinot ovat vuosien varrella hioutuneet, ja nykyisellään uskoisin pärjääväni aika mukavasti. Kohteliaisuus puree aika mukavasti kun toinen on epäkohtelias, eikä miehen äitiin tai sisariin viittamista kannata unohtaa. Tehokasta on myös väheksyntä ja silkka halveksunta; olenkin kouluttanut tyttäriäni sanomaan kyllästyneellä äänellä "Haista sinä jätkä paska" tarpeen niin vaatiessa.