Eronneen elämää alkaa olla takana jo vuosi. Alun "Kylhän me voidaan yhdessä asua, lasten etuhan tässä on tärkein" -jeesustelusta ollaan päästy tilaan, jossa X-mies näkee lapsiaan joka toinen viikonloppu ja jättää vastaamatta vahvistuspyyntöihini. Tälläkään hetkellä en tiedä, ovatko lapset nyt todella menossa viikonlopuksi isälleen vai ovatko kotosalla.

Tietynlaiseen itsenäistymisprosessiin X-miehen taholta kuulunee sekin, että hän on ryhtynyt odottamaan lapsilta kovasti erilaista käytöstä kuin minä. Tietysti sen pitää olla luvallista ja mahdollista, ollaanhan tässä tosiaan kaksi ihan erillistä ihmistä vaikka lapset yhdessä tehtiinkin, mutta en kyllä silti pääse yli tunteesta, että haarukan asennosta kädessä lapsille huomautteleminen on kuitenkin loppujen lopuksi kapinaa minua kohtaan. Voi kunpa se mies olisi tajunnut että hänen olisi ollut suotavaa kehittää niitä omia mielipiteitä ja ajatuksia jo avioliiton aikana! Elämä hiljaisen tossukan kanssa oli vähintäänkin raastavaa. Enkä voi ollaa ajattelematta niinkään matalamielistä aatosta, että ehkä X-miehen kihlattu, ulkomaalainen häntä nuorempi tyttö, saa X-miehen tuntemaan itsensä miehekkäämmäksi ja tuli valituksi juuri siksi.

Tosiaan, kauan on siitä kun X-mies lupaili tulla lukemaan lapsille iltasatujakin, jotta näkisi heitä mahdollisimman paljon, saatika siitä kun hän haaveili jopa lähivanhemmuudesta. Ei liene kovin yllättävä juonenkäänne tämä. Kun vapaus alkaa maistua, se maistunee aika hyvältä. Sitähän minä en tosin tiedä.