Apua apua, minusta on alkanut tulla sosiaalinen ihminen. Töissä keksin ehdottaa eräälle puolitutulle naisihmiselle, jonka kauhukertomuksia entisen aviomiehen kiusanteosta olen kuunnellut sotkuisaksi kasvanut tukka pystyssä, että vahtisimme silloin tällöin toistemme lapsia. Ehdotukseni sai riemastuneen vastaanoton, ja niinpä hän voi luopua nunnanelämästään toisinaan, kun taas minä pääsen taas joskus  viikollakin Y-miehen kanssa kalaan.

Virinnyt mukava harrastus piti nimittäin lopettaa juuri kun pääsin sen makuun. Tilanne luisui siihen että keskimmäinen seisoi aina laiturilla hokemassa "Kun saat kalan niin tapa se äiti, tapa se! Minä haluan syödä sen!" kun taas kuopus uhosi "Minä olen kalojen suojelija, minä en anna tappaa niitä, minä nakkaan ne takaisin veteen, omaan maailmaansa!". Kun sitten vetelin niitä onnettomia särkiparkoja ylös, oli kiljunta aikamoinen ja kaikki tasapuolisesti järkyttyneitä. Se oli kiusallisen raskasta jokaisen hermoille, ja niinpä se siis sai jäädä.

Mutta ei jotain hyvää ettei jotain huonoakin, kuten minun elämässäni tuppaa olemaan. Muistini on mennyttä. Sovin eilen töistä vapaata täksi päiväksi, kun lasten hammashoitola onkin vasta huomenna. Olisin vienyt keskimmäisen synttäreille vasta ensi viikolla, kun huomasin että ne hemmetin juhlathan ovatkin olleet menossa jo puoli tuntia. Esikoinen taas sai käydä luokkakuvassa ilman kampaustaistoa ja ihan itse valitsemissaan vaatteissa, sillä olin unohtanut koko jutun. En minä ihan näin haluaisi tämän menevän! Lisäksi naapurissa puretaan seinää ja toisessa naapurissa soi nukkumaanmenoaikaan palohälytin ainakin tunnin ennekuin huoltomies kävi pyynnöstäni nyppäisemässä patterin irti, keskimmäinen näkee taas painajaisia ja kaipaa öisin lohduttelua ja kuopus oli pitkästä aikaa pissannut sänkyyn, ja pyykin kuivuminen tässä asunnossa kestää luonnottomat 2,5 vuorokautta.

Ja esikoinen on ruvennut haisemaan hielle ja kasvattamaan kainalokarvoja ja on huomenna menossa kauppakeskukseen kavereiden kanssa.