Arki. Voi mitä maksaisinkaan tuhdista siemaisusta normaalia arkea. Imisin sitä posket lommolla, ummistaisin silmäni ja antaisin sen rutiinien ja ihan normaalien asioiden valahtaa sisälleni ja täyttää minut nautinnollisesti sisimpääkin sopukkaa myöten.

Liki kaksi viikkoa sairaslomalla eikä loppua näy. Normaalitilanteessahan tämmöinen yllärilepo olisi paradoksaalisesti ollut juuri sitä mitä toivoisin, mutta nyt kun tässä ollaan eikä pois olla pääsemässä, se normaalitilanne onkin se, mitä kaipaan kipeästi. Flunssa hiipi poskionteloiden kautta välikorvaan ja ollessaan jo poistumassa jumitti läksiäislahjaksi niskani niin pahoin, että pystyn katsomaan ympärilleni vain kääntämällä itseäni lantiosta asti. Huomenna fysioterapetti vilkaisee tilannetta ja tiedän jo etukäteen, että hän tulee selkääni sipaistuaan tulostamaan minulle useita liuskoja jumppaohjeita ennen heiheitä. Eikä se varsinaisesti oloa paranna. Mutta hei, ryhti on kyllä ylväs. Ja keskimmäinen tienaa kolikkokaupalla rahaa selkäni päällä kävelystä, johon hänellä on ihmeellinen lahja.

Olen ehtinyt kuitenkin käydä vähän hauskanpidossakin, sillä vaikka syönkin aamuisin kourallisen pirreleitä ja iltaisinkin yhden, ei joukossa ole yhtään kolmiolla varustettua. X-mieskin piti lapsia melkein lupaamansa ajan, vaikka jättikin heidät yhdeksi päiväksi isovanhemmilleen. Ennen firman pikkujouristeilyä ehdin käydä Y-miehen kanssa katsomassa Saunan, jota voin hyytävän lämpimästi suositella. Käykää katsomassa, elokuva on kaunis ja kammottava.

Firman pikkujouluja ei taas voi varmaankaan suositella kenellekään. Kun iso nippu esimiehiä liimantuu samaan pöytään, ei oikein pääse siihen rempseään tunnelmaan johon vähän niinkuin olisi ajatellut sonnustautuvansa. Ja sitten kun pöydästä pääsee pois, tutut ovatkin jo luiskahtaneet kollektiiviseen kaatokänniin johon ei enää pääse mukaan, vaan aikansa kuluksi polttelee liikaa halpaa tupakkaa ja nostelee toisten käsilaukkuja talteen kun käsivarsien laastaroinnilta ehtii. Ja menee aikaisin nukkumaan. Oman miesystävänsä kanssa.