Kyllä se periaatteessa varmaan on aika tavallista ja luonnollista, että jos flunssa iskee eikä kauheasti osaa eikä malta pötkötellä varsinkaan jos on käsillä ensimmäinen lapsivapaa viikonloppu kuukauteen, niin tämä flunssa sitten syvenee ja etenee vaikkapa poskionteloihin sekä kierouttaa tasapainoaistia niin, että tuntuu kuin perjantain keikallakäymisestä ei olisi edelleenkään selvinnyt. Silti se tuntuu luonnollisuudestaan ja tietynlaisesta vääjäämättömyydestään huolimatta niin tavattoman epäreilulta. Tekisi mieli vänistä, ruikuttaa ja vonkua, mutkun on niin hemmetin huono olo, ettei jaksa muuta kuin asettaa uutta dvd-levyä soittimeen. En jaksa edes ajatella mitä mieltä esimieheni (josta kuopus muuten totesi hänet Ikeassa tavattuaan, että sehän näytti ihan tavalliselta ihmiseltä) ajattelee tästä sairaslomasta, joka venyy ja paukkuu kuin Pussikaljaromaanin kesäpäivä.

Äkillisyydessä toivottomuuden ja ilkeyden puuskassa haluan muuten kertoa teille, että hoidettuani lapsia neljä arkiviikkoa ja kolme viikonloppua perättäin, on X-mies sitä mieltä, ettei vahvistettua tapaamissopimusta edelleenkään tarvita, koska hän on niin loistava heppu kun mahdollistaa tämmöisen joustavan lastenhoitosysteemin, sillä lapset ovat periaatteessa olleet hänellä viisi viikonloppua peräjälkeen. Täytyy myöntää että hämmästyin tällaisesta todellisuudentulkinnasta valtavasti, mutten sitten kuitenkaan mennyt niin pois tolaltani, ettenkö olisi ottanut kalenteria kouraan ja kertonut mitkä viikonloput lapset tosiasiassa ovat siellä päässä olleet. Sitten en saanutkaan enää vastausta, koska X-mies opettelee itsenäistymistä eikä enää vastaa, jos sähköpostiviestin sävy ei häntä miellytä. Jos taas totuus ei häntä miellytä, en sille minä mahda mitään. Kas, saatte seurata blogistani reaaliaikaista kehityskulkua nuoresta rouvasta katkeraksi ja elämää vaikeuttavaksi hirviöexäksi!

Aika äkkiä sitä muuten läpsähtää kasvoille se juopottelukortti, kun yrittää millä tahansa foorumilla kysellä miksei isiä enää huvitä tavata omia lapsiaan eron jälkeen. Minä myönnän että harrastan toki toisinaan sitäkin vapaina viikonloppuinani, samoin kuin tupakointia ja päiväkeksiä, mutta toisaalta myös kalastusta, retkeilyä, elokuvissakäyntiä, sienestystä, marjastusta, ompelua ja lukemistakin. Silti suuri osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei yksinhuoltajaäiti saisi "laittaa" lapsia hoitoon, koska se menisi kuitenkin vain ryyppäämään nuhjuisiin karaokebaareihin Pertsa-nimisen miehen kanssa. Vastustan.

Ensinnäkin vastustan sitä, että joku tuntee voivansa sanella, mitä yksinhuoltajan on hyväksyttyä vapaa-ajallaan tehdä. Toisekseen vastustan sitä, että niputetaan meidät kaikki yksinhuoltajat siihen nippuun, joka tuntee tarvitsevansa räväkän kännin omaksi ilokseen. Kolmanneksi vastustan sitä perkeleen paheksuntaa, joka liittyy siihen että äiti, tuo pyhä olio, saattaisi ylipäätään haluta tehdä jotain itse. Ilman lapsia, pullantuoksua, röyhelöistä esiliinaa ja auvoista hymyä kasvoillaan.

Minulle on mainittu useaan otteeseen kuinka onnellisessa asemassa minä olen, kun lapsilla ylipäänsä on isä, joka saattaa ottaa halutessaan - pitäisi varmaan olla iloinen myös siitä jos palkkaa mahdollisesti palkkapäivänä maksettaisiin tai siitä, että suojatiellä auto ehkä väistäisi. Ikäänkuin se ei mitenkään kuuluisi asiaan.

bitch.jpg