Hiipinää harmittaa kun omat lapset puhuvat helsinkiä, ja voi ryönä että se ottaa täälläkin päähän. Esikoinen alkaa olla murrosiässä ja siksipä tulee selkeästi kokeilleeksi erilaisia puhetyylejä. Nakkasipa eräänä päivänä pari vittuakin välimerkiksi ennenkuin yllätyksestäni tokenin ja käskin lopettaa, jonka lapsi tekikin helpottuneen oloisena. Joskus s:kin suhahtaa niin kireästi että korvaan sattuu, se taisi pääkaupunkilaisneitosten jengimerkki olla ainakin aikoinaan.

Huolestuttavaa oli se että kielioppisanastoa tankatessamme (voin muuten ylpeänä kertoa että lapseni hallitsee sen paremmin kuin minä, joka en koskaan sitä vaivautunut opettelemaan) lapsi ei tajunnut mitä virkaa possessiivisuffiksilla on. Hänen mielestään oli ihan yhtä oikein sanoa "minun auto" kuin "minun autoni". Tästä se alkaa! Pääsen moittimaan nykynuorisoa! Minua kun raivostutti taannoin Minun Sonera -kampanjakin, jossa possessiivisuffiksin puute suorastaan kirkui.

Toisaalta lapset tankkasivat kesällä aimo annoksen oulua ja saavat tehosteen tulevana jouluna. Hyvänä lisänä murteen ylläpitämisessä on Y-mies, joka tosin muutti Oulusta pois kaksivuotiaana mutta pystyi säilyttämään murteensa perheensä takia. Häntä imitoidessaan lapset heittävät useinkin jotain ihan ylioulua, ja aikuisilla on hauskaa. Lieneepä monipuolinen kielitaito ihan hyödyllinenkin.