Viimeiset kolme viikkoa olen ollut töissä vähän eri hommissa kuin yleensä, koska polvi on edelleen krank. Luulin sitä maaliman parraaksi hommaksi, koska siihen kuuluu tuoli ja radio. Sittemmin selvisi että ergonominen satulatuoli olikin suunniteltu henkilöille joilla avio-osasto on toisen muotoinen kuin minulla, ja että radiosta joutui kuulemaan vain iskelmiä, joita ällöän (jos joku saattaa ääniaistimiini yhtään kahdesta puusta koostuvaa hentoa kuiskausta, niin tulen silimille). Kaksi ja puoli viikkoa kärsin hirvittävästi ja hiljaa. Sitten kun kaksi tanakkaa matamia, jotka eivät olleet koko aikana sanoneet minulle sanaakaan vaikka työskentelin viiden metrin päässä, poistuivat taas pitkälle tauolle, hiivin sydän pamppailen radion luo ja vaihdoin kanavaa.

Kun he taapersivat takaisin, kävivät he Metallican soidessa keskenään seuraavanlaisen keskustelun:

"Koot kot, eihän tämä ole meidän Iskelmää!"

"Kot kot, ei ole, ei."

Kanava vaihtui takaisin. Kun he lähtivät reilun tunnin ruokatauolleen, vaihdoin kanavaa taas. Heidän palatessaan sama keskustelu toistui. Kun toistin temppuni seuraavana päivänä, vallitsi ennen kanavan takaisin vaihtoa hyytävä hiljaisuus ja minun suuntaani heiteltiin hyisiä silmäyksiä.

Perjantaina luulin että molemmat olivat jo vaappuneet tiehensä vuoron vaihtuessa, kun väänsin taas radion Rockille ja lisäsinpä volyymiäkin, kun oli hyvä kappale menossa ja viimeinen päivä töissä ennen lomaa, eikä minun tarvitsisi enää palata siihen työhön vaan voisin jatkaa omaa hommaani. Toinen, nuorempi ja alistuvampi joka lähinnä kuunteli vanhemman elämäntarinoita päivät pitkät, tulikin hyllyn takaa. Kärsivät näköisenä hän jatkoi työtään, mutta ei koskenut radioon. Olin tilanteesta yllättynyt ja hieman vaivautunut, mutta en katsonut asiakseni tehdä sille mitään, sillä hän istui radion lähellä, oli minua vanhemppi ja työpisteen vakituisia, joilla on ehdoton ylivalta radioaseman suhteen.

Alfanaaras käveli vielä työpisteemme läpi vaihdettuaan työvaatteet siviileihin, ja jopa pomppasi tämä nuorempi purkamaan sydäntään, ja minähän kuuntelin niin tarkasti kuin pystyin paljastamatta että kuulin:

"Kot kot, .... vaihtoi kanavaa.... kauheaa.... en jaksa..."

"Kot kot, kyllä sinun täytyy sanoa tästä, kot kot"

"En minä kehtaa, kot kot, ...ihan hirveää... kot kot."

"Kot kot, esimies kyllä... kot kot."

"Kot kot, ammuuu, määä-ä mää-ää."

Jäin keskustelusta voitonriemuisen hämilleni. En tietenkään saanut kuunnella lempiasemaani kuin vajaat kaksikymmentä minuuttia, siihen asti että seuraava alfanaaras saapui vuoroon, mutta koin kuitenkin saavuttaneeni jotain. Ihmettelen vain, miksi tämä yllättäen pitemmäksi aikaa työpisteeseen jäänyt nainen ei uskaltanut vaihtaa kanavaa, vaikka onkin siihen kirjoittamattomien sääntöjen mukaan valtuutettu. Olenko minä niin pelottava?