Ensimmäinen pitkänpitkä automatka yhdessä kera lasten alkoi suorastaan loistavasti. Namia riitti, äänikirjoja riitti, kukaan ei tapellut eikä ketään pissattanut eikä oksettanut. Sää oli ajamiseen mitä mainioin, sellainen kirkas pilvipouta, silloin ei viskele taivaista mitään eikä aurinkokaan häikäise.

Siispä ei liene kauhean yllättävää, että Jyväskylän jälkeen menetin auton hallinnan, jolloin se fysiikan lakien mukaisesti kuljetti meidät vastaantulevien kaistan yli penkkaan, josta katon kautta ympäri ja taas oikein päin. Varmistettuani että kaikki olivat kunnossa ja ehjiä tein hetkisen työtä päästäkseni ulos autosta, jonka ovea tukki paksu lumikinos. Ensisilmäyksellä oli selvää että se siitä autosta, sillä katto oli länässä ja tuulilasi pirstaleina, joskin paikoillaan. Paikalle saapuneet ihmiset soittivat paikalle poliisin, ja sattumalta potilasajossa paikalle osunut ambulanssin henkilökunta vahvisti epäilyni ettei heitä nyt tällä kertaa tarvittu, sillä kenellekään meistä ei ollut naarmuakaan.

Onneksi eräällä pariskunnalla riitti laupeutta sen verran, että saimme odotella poliisin saapumista heidän autossaan, sillä pakkasta oli reilusti ja umpikinoksessa rämpimisen jälkeen olimme kaikki läpimärkiä. Poliisipari tuntui saapuvan lähimmän Arnoldsin kautta, sillä saimme odotella heitä yli puoli tuntia. Siinä ajassa sainkin kattavan selvityksen siitä, mitä oikeasti oli tapahtunut. Vastaan oli kuulema kuitenkin tullut auto, vaikka minä en ehtinyt sitä havaita. Se oli ehtinyt nipin napin alta pois, puhuivat vajaasta sekunnista. Luulin myöskin luistelleeni tiellä aika kauan yrittäen saada kotteroa takaisin valtani alle, mutta he kertoivat kyseessä olleen alle kahden sekunnin kamppailu.

Poliisin saapuessa paikalle olin saanut jo lapsetkin rauhoittumaan esiintymällä itse ylirauhallisesti puhuen matalalta ja hitaasti ja pitämällä heitä lähellä, hokien rauhoittavia fraaseja. Itse ajattelin järkyttyä sitten vasta kun pääsisin perille ja lapset muiden valvontaan. Poliisit ottivat tietoja ja auttoivat tyhjentämään auton, ja heittivät meidät sitten lähimmälle isolle huoltoasemalle. Neljän kilometrin matkalla piti pysäyttää tiensivuun pissalle, sillä esikoinen aika ilmeisen shokin kourissa ei vain jaksanut pidätellä. Kuopuskin lorotti myötätunnosta. Saivatpa poliisitkin vaihtelua työpäiväänsä, luulen ma.

Sitten alkoikin neljän tunnin noutajan odottelu, joka olikin niin tylsä, etten päässyt sitten loppujen lopuksi itse järkyttymään ollenkaan. Note to self: ei saa päästä alkushokin jälkeen pitkästymään, mikäli haluaa nauttia perinpohjaisesta järkyttymisestä. Loppumatkan ajoinkin isän autolla reilusti alle rajoitusten, suu kuivana ja silmät lautasina. Perille tultiin viitsien tuntia aikataulusta myöhässä, joten ottakaa vinkistä vaar: älkää hajottako autoanne, säästytte monelta murheelta.

Tämän aamuinen kriisipalaveri lasten kanssa paljasti että kuopus muistaa parhaiten sen että siinä missä etuvalo oli ollut, olikin multamöykky. Keskimmäistä sapettaa että valolla varustettu kynä jäi autoon, mutta onnittelee itseään siitä että aavisti että nyt mennään ja "teki itsensä painavaksi" jonka olettaa säästäneen itsensä vahingoittumiselta. Esikoista taitaa vähän harmittaa se ettei edes huomannut auton menneen katon kautta, muistaa sen kuinka ikkunoista näkyi pelkkää lunta. Minä itse taas rekisteröin kattoon ropisevat karkit ja muistan ajatelleeni, että tämähän on ihan kuin elokuvissa.

Tässäpä nyt sitten odottelen että pääsen myöhemmin tänään lähtemään autokauppaan. Taitaa miehiin ja autoihin päteä sama laki: kun edellinen ei kestä enää, on parempi hankkia uusi alle mahdollisimman pian.

Tämän blogin pitäjä tulee päivittämään vielä jatkossakin.