Eilinen se oli taas ihan maanmainio päivä. Suunnitelmat olivat selvät: apteekin kautta lemmikkitarvikkeliikkeeseen, josta ruokakauppaan ja syömään helevetin halapa lounas muutaman kilometrin päässä olevaan sekatavarakaupantapaiseen. Suunnitelma eteni aivan loistavasti, bensan vähäisyydestä ilmoittava valo kyllä syttyi kojelautaan heti lähtiessä, mutta päätin käydä tankilla sitten viimeiseksi, kun se oikeanlaista bonusta tarjoava bensis on ihan kodin lähellä.

Pitkän kierroksen jälkeen besa-asemalla sitten selvisi että tankin luukku on jäässä, toki vasta kun olin odotellut pumpun vapautumista ja saanut taaksenikin jonoa. Ei muuta kuin hurautus pois paikalta ja vipumomenttia hyväksi käyttäen luukun auki kampeamista, ilman muuta näkyvää tulosta kuin jääravan lohjennut terä ja pari näkyvää naarmua auton kyljessä.

Y-mies, jolle soitin jo aavistuksen tuskastuneena, suositteli laittamaan kuumaa vettä muovipussiin ja lämmittämään tankin kantta sillä, ja sitten iskemään nyrkillä kyseistä kiusantekijää. Aika pitkän epäröinnin jälkeen marssin sisään nk. "huoltoasemalle" ja esitin asiani. Myymälän tytön katsoivat minua o__O mutta laskivat sitten kuitenkin hanasta vettä pussiin. Aikani lämmittelin kantta, ja tulin todenneeksi ettei minusta olisi nyrkkeilijäksi. Kyseisestä toimenpiteestä ei selvästikään ollut mitään apua, ja aloin taipua sille kannalle, ettei kansi sittenkään ollut jäässä, vaan vika oli jossain muualla.

Huoltokirjan huolellinen tavaaminen lapset jo hermostuneena takapenkillä ei paljastanut mitään tapaa kiertää kuskin penkin viereisen vivun ja bensatankin luukun välistä suhdetta. Soitto Y-miehellekään ei tuonut asiaan valaistusta. Päätin ajaa viereselle huoltoasemalle josta joku oli joskus saanut huoltoakin, ja kysyä mitä voisin tehdä. Siellä parrakas mies laski innostuneena kuumaa vettä hanasta pussiin ja piteli sitä hetken luukkua vasten. En raaskinut sanoa, ettei se taida auttaa. Kun luukku ei sitten avautunutkaan, häipyi hän liukkaasti sisälle, enkä saanut siis loppujen lopuksi mitään apua.

Tässä vaiheessa olin jo hajoamispisteessä, vuorotelleen naureskelin, itkeskelin ja syydin kirosanoja. Siitä oli se hyvä puoli, että takapenkillä kyllästyneet lapset hiljenivät. En kehdannut enää soittaa Y-miehelle, ja päätin toteuttaa jo hetki sitten virinneen ajatuksen auton ajamisesta kymmenen kilometrin päässä olevan kauppakeskuksen lämmitettyyn parkkihalliin.

Itse matka sinne ei sinänsä tuskastuttanut, sillä sinne ei varsinaisesti valtatietä ajeta. Itse parkkihallissa sitten kyllä tuskastutti, sillä kahdeksan minuutin kiertely täpötäydessä parkkihallissa on muutenkin silkkaa tuskaa ilman pelkoa bensan loppumisesta muiden tielle. Näin jo sieluni silmin otsikon, jossa kauhisteltiin tapahtumia eteläsuomalaisessa kauppakeskuksessa, jossa kolme lasta jäi puoliorvoiksi hurjistuneen väkijoukon lynkattya heidän äitinsä.

Kun vapaa paikka lopulta löytyi ja kuopus oli saatu tolkkuihinsa nukahduksen jäljiltä, marssitin katraani hampurilaispaikkaan, sillä tankin kanssa mietinnässä oli kulunut aikaa ihan reilusti. Lapset saivat kerrankin syödä niin pitkään kuin huvitti, eikä minua voinut vähempää kiinnostaa vaikka ympärillä seilasi perhekuntia etsimässä vapaata pöytää. Kun viimeinenkin ranskalainen oli saatu nieltyä, maleksimme hetkisen vilkuilemassa innottomasti rätei ja lumpui. Lelukaupassakin käytiin, kunhan ensin vannotutin etteivät he ruinaa leluja perinteisellä oikea käsi pystyyn, toista perässäni -metodilla. Se muuten tepsi, joka oli loistavaa!

Puolentoista tunnin kuluttua kävimme vilkaisemassa autoa, jossa luukku ponnahti nöyrästi auki. Ihan koko parkkihallia en riemunkiljahduksellani saanut kajahtamaan, mutta veikkaisin että kaksi kolmasosaa. Kotimatka sujikin riemukkaissa tunnelmissa aina siihen asti kunnes esikoin ryhtyi kyselemään aiemmin sovitun luisteluretken perään, vaikka alkoi olla jo nukkumaanmenon aika, mutta se onkin jo toinen tarina.