Miksi, oi miksi meille ei ole otettu kissaa aikaisemmin? (Itse asiassa siksi että X-mies kertoi olevansa allerginen. Se ei estä häntä asumasta nykyään yhdessä uuden vaimonsa kahden kissan kanssa.)

Tämä pikkiriikkinen Musti-Enkeli (josta saattaa sittenkin tulla Minerva) herätti meidät aamulla kahdeksalta äärimmäisen lempeästi. Kuuluva kehräys ja napakat puskuliikkeet suukottelualueelle eivät suinkaan saaneet kenessäkään aikaan ärtymystä, vaikka perheeseen kuuluu kroonisen väsynyt äiti sekä murrosikäinen. Kerrankin heräsin ilman harmistusta.

Myöhemmin päivällä Misuli näytti kyntensä. Siskoni hervottoman iso sekarotuinen koira huomasi vihdoin viimein jo hetken aikaa lattialla sivuttain tepastelleen Mustin, joka oli nostanut selkään irokeesia muistuttavan pörhötyksen ja puffauttanut häntänsä kolminkertaiseksi. Seurasi haukahduksia, yllättävän äänekästä sähinää, pakeneva kisu ja vertavuotava, hämmästynyt koira. Niin sitä pitää! Edellisessä elämässään jättimäisiin koiriin tottunut Mymmeli tiesi miten elukoita käsitellään.

Lapsiakin saa nykyään kätevämmin ohjailtua kyläpaikoista kotiin kun ehdotan että menemme katsomaan mitä Musti puuhaa. Enkä tällä hetkellä tiedä mitään suloisempaa kuin juopuneen rakastunut ilme nelivuotiaan, kisua silittelevän kuopuksen silmissä.

Tämä nimiongelma vain alkaa jo vähän ahdistamaan. Enkeli nyt ei vain sovi kissalle nimeksi, ja koska edelliset kissani olivat Mirri, Maxwell Smart ja Miska Petruska Kissanen, olen ehdottomasti sitä mieltä että kissan nimen tulee alkaa m-kirjaimella. Kaikki eivät vain ole yhtä mieltä mistään. Äh.