Joko karmalla on huumorintajua tai sitten se on erehtyväinen. Tai sitten jopa sekin säälii minua. Lauantain blogimiitti nimittäin toteutui vaikka kuinka pelkäsin että lapsille sattuu jotain, joka estää lähtemiseni. Rekisteröin kyllä että matkalla miittiin oli huono olo, mutta oletin sen johtuvan silkasta jännityksestä, katsokaas kun aikaa on vierähtänyt edellisestä ihmistentapaamisesta. Muutaman tunnin kuluttua oli selvää että tähän oloon ei nyt auta kalia eikä kikatus, joten kotiin reilusti ennen puoltayötä. Ja kotona kuumemittarissa lukema 38,5.

Taloudellisista syistä jätin käymättä viikonloppupäivystyksessä ja sinnittelin maanantaiaamuun. Onneksi Y-miehellä on aamuvuoroviikko, joten uskalsin pyytää häntä eilen apuun. Suvereenisti hän hoiteli vuorokaudessa räjähtäneen tiskipöydän, ruokki lapset ja keitteli minulle yrttiteetä. Pitipä silmällä myös kuopusta, jonka kaulan havaitsi turpoavan ihan kuten keskimmäisellä viikko sitten. Minun ei tarvinnut muuta kuin nuokkua ja levätä. Jos olette yhdestäkään kuumetilasta joutuneet selviämään yksin lasten kanssa, tiedätte mitä luksusta se on.

Blogimiitistä ei kyllä paljoakaan jäänyt mieleen, jota kestän jo harmitella, sillä nieleksintä jo sujuu ihan mukavasti eikä joka kohtaa kehossa enää kolota. Kysymys siitä uskallanko edes yrittää seuraavaan, onkin sitten toinen juttu.