Pitkästä aikaa oli mahdollisuus tutkiskella ihan uusia blogeja, ja pidin löytämistäni. Täältä kimposivat kuumeesta toipuvat ajatukset ikävälle uralle. Olen kohtalaisen varma ettei ollut kuumehouretta se, kun hörpin hunajateetä pöydän ääressä Y-miehen kanssa ja patistelin esikoista valitsemaan tulevaisuuden työpaikkansa siten, että siitä taatusti tulee rahaa joko palkan tai miehen muodossa. Aika reilua, tai sitten ei.

Muistaakseni Y-mies kannatti pitkää ja harrasta opiskelua, taustalla himpun verran katkeruutta omista keskeytyneistä biokemian opinnoista (on siis oikeasti olemassa miehiä, jotka lapsen tullessa keskeyttävät opintonsa ja ryhtyvät tuomaan ruokaa pöytään, mielenkiintoista), ja minä taas kielsin astumasta yliopistoon, jonka näen pääasiassa aikuiseksi kasvamisen välttelypaikkana, kiitos vuosikausia kestäneen vastikeettoman X-miehen elatuksen. Palvelualoja neuvoimme yhteistuumin karttamaan visusti, ja opiskelemaan erityisen ahkerasti matematiikkaa, kemiaa ja fysiikkaa. Tavoiteltavista ammateista taisimme mainita insinöörin, lääkärin, liikennelentäjän ja ihan minkä vaan johtajan. Vasta kun lapsipoloinen selkeästi hämmentyneenä kieltäytyi kuuntelemasta enää sanaakaan ja keskittyi tiukasti Aku Ankkaansa, tajusin lopettaa paasaamisen.

Itsetutkiskelun paikka, mikseipä vähän laajemmankin yhteiskunta-analyysin. Kumpaan suuntaan niitä lapsia nykyään pitää kannustaa? Olemaan onnellisia elämässään ja tekemään työtä josta pitävät, vai hankkimaan pelkkä työpaikka jolla rahoitetaan vapaa-aika jossa voi sitä onnellisuutta ja tyytyväisyyttä sitten harjoittaa? Kuinka paljon omat elämänkokemukset saavat kuultaa läpi neuvoissa? Semminkin kun omat elämänkokemukset eivät niin kauhean valoisia ole, ja toivoisi lapsensa välttävän joko köyhät miehet tai paskaduunin, ja jopa molemmat?

Kokonaan neuvomatta jättäminenkin tuntuu pahalta. Sillä tavalla syntynee ajelehtijoita jotka eivät tule oikein koskaan miettineeksi edes mitä haluavat ja mitä ryhtyisivät sen eteen tekemään, ja sitten huomaavatkin olevansa kolmikymppisenä yksinhuoltajana vuokra-asunnossa kolmen mukulan kanssa, ilman mitään koulutusta jota on jo myöhäistä edes hankkia.

Minulla kun piti olla vapaapäivä. Täällä sitä vaan murehditaan, vaikka nielurisatkaan eivät enää kauheasti muistuta aikamiespojan jähmeitä testikkeleitä ja voisi vaikka tehdä jotain kivaa, kun lapsetkin kelpuutettiin jo päiväkotiin eikä esikoinenkaan tule vielä pariin tuntiin opinahjostaan kotiin.