Luulisi että lapsiperheessä yöt jotenkuten rauhoittuisivat, kun lapset kasvavat. Höpön pöpön, sanon minä. Näin ei todellakaan käy, jos perheessä on pari kissanpentua, joita muutoinkin puhelias emokissa komentelee pari tuntia moukumalla, naukumalla ja kurisemalla. Joko pennut ovat kurittomia tai sitten emo todellakin rakastaa omaa ääntään. Oli niin tai näin, unettomaksi jäin. Eivätkä pennut edes tehneet ympäriinsä vaeltamista pahempaa tihutyötä. Vastaavan mouruamisen olisi ymmärtänyt jos tyypit olisivat einehtineet lääkekaapilla tai pelehtineet tulitikkujen kanssa, mutta muutamia horjuvia askeleita olohuoneen ulkopuolella... Ei jaksa ymmärtää.

Enemmänkin olisin tietysti voinut nukkua, ellei kesänuhan ärsyttämä limakalvo olisi ratkennut kuopuksen pienessä sievässä nenässä. Yksi pieni nenäverenvuoto ei sinänsä kovin kummoisesti yötä hetkauta, mutta kun viime yö sattui olemaan juurikin sellainen poikkeusyö, että päästi kaikki lapset nukkumaan esikoisen isoon parvisänkyyn. Vaikka sänky iso onkin, kyllä siellä on aika käsikaulassa nukuttava, ja arvatkaa kuka oli keskimmäisenä? No tietysti kuopus, joka sotki vereen sekä molemmat isosisarukset että heidän vaatteensa, lakanoista nyt puhumattakaan. Kiitos Thor, että esikoinen oli niin unenpöpperössä ettei muistanut inhoavansa verta eikä siis ruvennut kirkumaan! Niin, kuopuksen keskellä nukkumisessa oli muuten se hyvä puoli, että nyt veri imeytyi sisaruksiin eikä tapettiin. Olisi varmaan ollut poismuuttaessa vaikeaa selittää vuokranantajamummolle miksi seinä on kattoon asti veressä. Tosin hän katseli jo tänne muuttaessani Y-miestä aika epäluuloisesti, joten ehkäpä olisin sittenkin keksinyt syntipukin.

Kun kolmannen kerran heräsin vuotavaan nenääni ja liian ärtsyyn auringonpaisteeseen, olikin jo aika laittaa pilit pussiin ja keittää teetä. Näköjään on kuitenkin yksi asia jota avioliitosta kaipaan; mahdollisuutta tökkiä joku muu hereille ja hoitamaan se, mikä ikinä pitääkin hoitaa että minä saan jatkaa uniani.