Minkähän takia sitä pelkää aina pahinta kun kutsutaan esimiehen puheille? Tänäänkin olin ihan varma että tulee potkut, huomautus tai julkinen ruoskinta, syytä en tosin osannut nimetä itsekään, niin kunnialliseksi ihmiseksi olen vanhoilla päivilläni ryhtynyt. Hikoilu ja sydämentykytys lopahti sitten kuitenkin, kun esimies ojensi minulle saapuneet uudet työkengät pöytänsä yli.

Samaa herkkua oli tarjolla haettuani lapset päiväkodista. Vahingoniloisena pistin merkille tien poskessa seisovan poliisiauton, jossa selvästi oltiin sakkolapunkirjoituspuuhissa. Samantien maijan ovi avautui ja poliisi viittoili minua pysähtymään tien sivuun. Kauhusta kankeana tottelin ja sydän ryskyi rintakehässä kun ihmettelin miten saisin selitettyä kehnot kesärenkaat ja rahat kasaan ties mihin sakkoihin, joita minulle nyt kirjoitettaisiin. Hymyillen konstaapeli huomautti että ajelin parkkivaloilla (miten lie olinkin sohinut valokatkaisimen vain yhden naksauksen eteenpäin, kun tarkoitus olisi joko kaksi tai ei yhtään!). Ja sitten hyvääpäivänjatkoa.

Hukkaan meni sekin hätäännys.

Sitten muihin aiheisiin. Aina kun ostan viinirypäleitä, nuoremmat lapset kaivavat esiin keltaisen potkutraktorin, jota siis silleesti ajetaan sen päällä istuen. Sitten he asettavat viinirypäleet traktorin kauhaan, ja aloittavat leikin. Keskimmäinen, ikää nykyään muuten seitsemän vuotta, on ilkeän äidin lapsi, jonka syntymässä on sattunut virhe. Tyttö on siis kiltti, vaikka äiti on ilkeä. Ilkeä äiti ei anna lapselleen ruokaa, vain yhden ainoa leivänpalan kerran viikossa. Kuopus taas on afrikkalainen farmari, joka ve rypäleitä torille ja antaa edelle mainitulle kärsivälle lapselle ruokaa aina ohi ajaessaan.

Tämän tarinan kuulin vasta tänään, kun tulin kysyneeksi että miksi ne viinirypäleet pitää aina syödä sieltä traktorin kauhasta. Toivottavasti tästä ei nyt voi vetää mitään eilistä äitienpäivää himmentävää johtopäätöstä. Sovitaanko hei vaan että lapsillani on vain vilkas mielikuvitus?