Kylläpä heräsi eräässä bloginpitäjässä megalomaaninen ahdistus, kun oli hän hakemassa postista Guitar Heron guitaria kello 18.02 ja posti oli poikkeuksellisesti suljettu klo 18.00. Silloin tarttui hän päästään kiinni kaksin käsin ja vaikersi niin, että virkailija tuli oven taakse ilkkumaan. Sen yhden kerran kun olin jostain maallisesta antanut itselleni luvan innostua! Nyt pitää odottaa maanantaihin, vaikka viikonlopuksi oli jo pelisessiot suunniteltuna. Nyt pitää keksiä jotain ihan muuta tekemistä unohtaakseni sen seikan, että Y-mies poistuu maisemista kolmeksi viikoksi, jonka jälkeen olemme samassa kaupungissa kokonaiset viisi päivää ennenkuin minä lähden tuonne jonnekin. Kun tämä totuus meille valkeni Tuskasta kotiin palatessa, totesi sydämeni tämänkertainen valittu hilpeästi vain, että "nähdään sitten syksymmällä!". Höh.

Eräs vähän aikaa opiskelemassa ollut työkaveri kävi tänään kylässä. Is it just me, mutta vaivautuvatko muutkin jos ihmiset hirveästi taivastelevat heidän pärjäämistään? Kun siis hyvä tavaton, ihan tavallista arkeahan tässä eletään. Kaveri sai minut kuulostamaan supersankarilta kun hanskaan töissäkäynnin, lapset ja kodinhoidon ihan itse, ilman miestä. Mitä muuta minä voisin tehdä kuin pärjätä? Paremminhan tässä nyt sitäpaitsi menee kuin avioliiton aikana, mutta sitä en ensimmäistä lasta odottavalle nuorikolle kehdannut kertoa. (Se tietysti harmittaa että lasten hauskoja sanomisia ei välittömästi voi kertoa muille kuin teille, kuten esimerkiksi sen, kun keskimmäinen luki kaupassa paketinkyljestä että " Pik- ku- hou- sun- suo- ji- a. Äiti ostetaan meillekin näitä pikkuhousunsuojia kun iskälläkin on!")

Mutta nyt olisi kiva jos joku ravistaisi minut tästä ärsyyntyneestä olotilasta jotta voisin leipoa Y-miehelle lupaamiani iltapalloja (lihapulla ja juustoa voitaikinassa) sekä värjätä hiukseni.