Pitäisi ehkä teettää lukijatutkimus siitä, kuinka montaa oikeasti kiinnostaa ruikutukseni X-miehen tyhmyydestä. Ehkä sillä olisi vaikutusta aiheisiini, ehkä ei.

Viimeisin oli kyllä pahin pitkään aikaan. X-mies tuli hakemaan lapsia luokseen kuudeksi viikoksi venähtäneen tapaamistauon jälkeen, ja kun tytöt esittelivät korvakorujaan, joita oli pidetty salassa viikkokaupalla kun tytöt nimenomaan halusivat näyttää ne isälleen, tokaisi X-mies että jaa. Ei muuta. Se siitä viikkoja kestäneestä kihinästä ja nahistelusta, kummat ovat iskän mielestä hienommat, esikoisen siniset vai keskimmäisen tummanpunaiset.

Sittenpä se pahin vasta tulikin. Keskimmäinen oppi ajamaan pyörällä ilman apurenkaita päivää ennen ekaluokan alkua, ja kertoi siitä ujosti kujertaen, sillä onhan se nyt hemmetin iso asia lapsen elämässä. Siihen X-mies: "No jo oli aikakin". Tämäkin tylysti, lasta edes katsomatta.

Tokihan se nyt on miehelle haastava tilanne tulla entisen vaimon kotiin hakemaan lapsia joita miehen mukaan vain vaimo halusi, semminkin kun sillä entisellä vaimolla menee joka mittarilla mitattuna paljon paremmin kuin miehen kanssa eläessään, mutta tekisi mieli ajatella että oikea mies kykenisi tiedostamaan tunteensa, käsittelemään ne ja käyttäytymään lapsia kohtaan ystävällisesti vaikka kuinka itseä vituttaisi. Sanokaa nyt joku mies jotakin, jos siellä ruudun toisella puolella sellaisia on.

Olen niin kauhean surullinen keksimmäisen puolesta. Kyllähän moni oppii ajamaan pyörällä paljon aikaisemminkin, mutta ei sen pitäisi vähentää aikuisen kunnioitusta saavutettua taitoa kohtaan millään tavalla. Ehkäpä sen pitäisi jopa kasvattaa sitä; sillä ainakin keskimmäinen on pelännyt pyöräilyä kovasti ja välttänyt sitä kaikin keinoin varmana siitä, ettei koskaan sitä taitoa opi. Ja kiitokseksi valtavasta työstä pelon voittamiseksi isä ei sitten onnittelekaan millään tavalla, vaan latistaa noinkin pienellä kommentilla koko saavutuksen.