Facebookiin kirjautumattomuuteni alkaa saada ihan naurettavia piirteitä. Onhan sitä aiemminkin suositeltu ja todettu että olisi niin kivaa jos minäkin olisin siellä, eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Tänä kesänä kotipaikkakunnalla saadut kommentit alkavat kyllä jo harmittaa. Minuun kun ei kuulema voi pitää nykyään yhteyttä, koska en ole Naamakirjassa, vaikka kännykkä ja sähköposti ovat edelleen olemassa. Tänään sain jopa sähköpostiin ruutukaappauksen kutsusta, jota oli levitetty vain Facebookissa! Se kun eräs muutaman vuoden välein tapaamani tuttu kertoi tarkistavansa viikoittain olisinko mahdollisesti luonut tunnuksen, alkaa olla jo pelottavaa.

Yleensä perustelen kielteistä kantaani kyseiseen sivustoon silkalla ajanpuutteella. Kun on yksin hoidettava lapsettyöjakoti ei oikeasti ehdi joka päivä edes avata tietokonetta, ja kaikki vahvistanevat sen että Facebook vie aikaa. Jota ei ole. Kantaani on edelleen vahvistanut Y-mies, joka hikeentyi kun sai 263 yhteydenottoa vuorokauden aikana ja sulki tunnuksensa. (Tosin sitä edelsi toki episodi, jossa hän lähetti vahingossa sangen siveettömän kuvan koko osoitekirjansa ihmisille muutaman valitun sijasta, mukaanlukien tyttärilleen ja heidän kavereidensa äideille. Kuva oli tosin hyvin pieni eikä synnyttänyt sen kummempaa hälyä.)

Oikeampi syy taitaa olla sitten ihan muu. Tämä anonyymisti avautuminen on paljon kivempaa! Olen tosin tutustunut useisiin ihmisiin pelkästään blogipohjalta, ja he toki tuntevat minut oikealla nimelläni, mutta ajatus esiintyä julkisesti nimenomaan itsenäni ja kertoa kuulumisia - nääh. Ei tunnu erityisen kivalta ajatukselta se. Sitäpaitsi sitten kävisi kuitenkin niin, että tämäkin blogi kuolisi, kuten niin moni, joitten kirjoittajat eivät enää tunne tarvetta kirjoittaa blogiiinsa samoja asioita, joita ehkä Facebookissa on jo käsitellyt. Sitähän tuskin kukaan haluaa? Eihän?

Koska en siis ole Facebookissa enkä tule sinne ihan heti liittymäänkään, voin kertoa teille esimerkiksi sen, miten riemastuttavaa oli hetki sitten seurata Ankeroa, joka jo melkein emonsa kokoisena uhitteli tyynenä paikallaan istuvalle emolleen pörhistellen häntäänsä ja tepastelemalla pikkuaskelin, ja lopulta heittäytyen emon eteen suoraan kyljelleen ja taputellen emoa kasvoihin kynnettömällä käpälällä. Emo vain istui ja katsoi, ja olisin voinut vaikka vannoa sen huokaiseen. Viikon verran viisivuotiaan pojan kanssa kaksistaan viettäneenä ymmärsin sitä varsin hyvin.

Alkava viikonloppu onkin ensimmäinen kuuteen viikkoon, jonka lapset viettävät isällään. Tapaamiset lyhentyvät nyt kolmanneksella keskimmäisen koulun alettua. Yritin tiedustella haluaisiko hän kenties sopia siitä arkitapaamisesta jota neuvolastakin suositeltiin, mutta vastaus oli sama vanha saapanähdä ja pitääkatsoa.