Jokseenkin ehkä harmittaa tuolla kirjoittamisen saralla. Kaksi päinvastaista arviota (ja se nuivempi siltä ihqummalta tyypiltä) teksteistäni ja aivan päinvastaista asiaa julistavat luennot ovat suistamassa minua epätoivon syövereihin, enkä tajua mistään enää senkään vertaa mitä aiemmin. Joka ei paljoa ollut sekään. Ehkäpä yksinhuoltavan duunarin ei olisi kannattanut ajatella itsestään liikoja. Nii-in, mitäs läksit! Taitaa tiskialtaassa ja pesukoneessa olla minun älynlahjoilleni ihan tarpeeksi haastetta. Keskenkään ei kyllä kehtaa jättää, joten aimo ryöpsäyksiä silkkaa epätoivoa lienee luvassa jatkossakin (vaikka tämä blogi saikin kehuja juuri siitä ettei vaikerteluun sorruta, joten paskaks män tälläkin saralla).

Maanantaiaamupäivän polkan sallii keskimmäisen duha. Aamuvarhaisella tuli sitten soitettua tämän takia sen seitsemän puhelua, sillä piti varata aika terveyskeskuksesta, ilmoittaa työpaikalle, kouluun, iltapäiväkerhoon, päiväkotiin ja illalla tulevalle lapsenvahdille. Seitsemännen puhelun soitin He-Manille ettei tarvitse odottaa minua pitkästä aikaa sovitulle lounaalle. Nyt pitäisi vielä lähteä hakemaan sairaslomatodistusta (jonka sai, outoa kyllä, pelkällä puhelinsoitolla), käydä viemässä se työpaikalle, postittaa lisää tekstejä haukutt arvioitavaksi ja käydä kirjastosta hakemassa toinen pino luettavaa ja omaksuttavaa tekstiä. Älkäämme unohtako myöskään kaupassakäyntiä! Kotona tarvitsee sentään vain imuroida, tiskata, vaihtaa kissanhiekat ja ripustaa pyykkiä ennen luennolle rientoa. On se niin kiva kun on tämmöinen ylimääräinen vapaapäivä! Rahapulakaan ei melkein vaivaa, sillä X-miehen opintoihin liittyvän paperin viivästyttyä en saa tältä kuulta Kelan elatustukea lainkaan, mutta sainpa sentään oikeudenkäyntikulukorvauksen, joka on kyllä alle satasen, mutta kyllä sillä monta makaronipussia ostaa loppukuulle.

Ja koska tässä nyt on aikaa ennen päivän töihin rientämistä, niin mainittakoon tästä kyseisestä X-miehestä että hänen palauttaessaan lapsia (puolisen tuntia etuajassa tällä kertaa) yritin ottaa puheeksi tämän minun vanhemmuuteni, joka hänen mielestään niin huonolla perustalla on. Sillälailla hyvin ystävälliseen sävyyn, tietysti. Tarjouduin keittämään teetä ja kaikkea, mutta ei. Asiasta olisi kuulema hyödytöntä keskustella. Perustelu jäi vähän epäselväksi, mutta pahoin pelkään sen liittyvän siihen että ehkä puhelimessa on helpompi ladella totuuksia kuin kasvokkain. Voi kun jaksaisin edes ärsyyntyä, mutkun ei. Höh.