Asuntoasian tiimoilta on pantu tapahtumaan. Kun kävin tuossa vastapäätä näytössä, annoin nimeni ja numeroni jotenkin puoliajatuksissani jotta minulle voitaisiin pankissa laskea lainatarjous. Kun hyvähän se olisi kustannukset tietää ennenkuin edes aloittaa haaveilemista silleen tosipäissään.

Tänään sieltä soittikin rouva, joka kovasti sanoi ettei sitä voi puhelimessa eikä summittain tehdä, että varataanpa aika konttoriin, siellä juodaan kahvit ja rupatellaan rauhassa. Ja mistäs haluatte asunnon, ja minkä kokoisen ja minkäs hintainen saisi olla? Minä siinä änkytin ja toistelin että haluan vain sen laina-arvion kiitos, että en minä niin tosimielellä vielä ole liikkeellä, että jos vain pika-arvion puhelimitse saisi. Seitsemän minuutin puhelun jälkeen minulle oli varattu konttoriin lainaneuvotteluihin aika.

Päätäni puistellen yritin jatkaa työntekoa, mutta ähäs! Heti perään soitti asunnonvälitystoimistosta hanakan kuuloinen rouva, joka sanoi että tältä ja tältä alueelta olisi tämmöinen teille passeli asunto, on koulut ja kaupat lähellä, että tuletko näyttöön? Silloin piti ihan istua alas ja toista puhelimeen muutaman kerran että minä vasta mietin koko ajatusta. Pääsin puhelimesta irti vasta kun lupasin tallettaa numeronsa kännykkääni ja soitella aina välillä.

Näinkö ihmisiä yleensä kohdellaan? Eiväthän nämä voineet tietää että olen rutiköyhä kolmen lapsen yksinhuoltaja pienipalkkaisessa työpaikassa kun en sitä erityisemmin mainostanut, mutta tämän rähjäkämpän postinumero sattuu olemaan aika hyvällä alueella. Sen perusteella taisivat poloiset erehtyä luulemaan minua normaaliksi ihmiseksi.