Joskus perheellisen elämä on täynnä uhkarohkeita päätöksiä. Tein sellaisen eilen illalla, kun vatsataudista toipuva kuopus turautti lusikallisen kalsareihinsa, enkä siltikään perunut jo kolme viikkoa sitten varattua kylpyläreissua. Uhkapeli kannatti tällä kertaa; lusikallinen oli kuin olikin koko perheen vatsanväänteiden vihoviimeinen loppusoitto.

Tulipa sekin huomattua että kahden kouluikäisen ja yhden eskariutta lähestyvän lapsen kanssa liikkuminen on kevyttä, mukavaa ja rentoa. En pysty säästämään itseäni itsesäälin tymäkältä puuskalta muistellessani entisaikoja, jolloin oli pakko liikkua yksi lapsi liinassa, yksi rattaissa ja yksi rattaissa kiinni julkisilla liikennevälineillä kauppakassien kanssa. Edes se yksi ylimääräinen aikuinen ei siinä savotassa juurikaan oloa keventänyt. Oi oma rakas yksityisautoni, sinua en vaihda (paitsi kun alat hajota käsiin, vaihdan nuorempaan)! Ajatus X-miehen asteittaisesta kokonaan feidaantumisesta ei tunnu minun kannaltani niin kauhean pahalta, kun Opel seisoo vakaasti rinnallani (tai käy, kuten se enkeli siinä lastenvirressä, josta useampikin pikkupoika on kysellyt että minkälainen moottori enkeleissä oikein on, kun ne niin ihanasti käy). Lasten kannalta asia on tottakai traaginen, mutta peitettäköön se nyt tähän tuimaan virnuiluun. Aikuinen syyntakeellinen ihminen on taaskin laiminlyönyt lupauksiaan, enkä katso asiakseni enää kysellä niiden perään.