Viime viikko meni hoitaessa lasten vatsatautia ja juostessa itsekin vessassa, eikä tullut täyttä työviikkoa tästäkään, kun torstaina soittivat koulusta hakemaan pääkipuista keskimmäistä kotiin lepäämään. Vaikka itse työ on ärsyttävää ja rasittavaa, olen nyt kotona venyessäni ruvennut arvostamaan työyhteisöäni kovasti. Voisinpa vaikka lyödä vetoa, että aika läheltä liipannut Sellon tragedia on tehnyt jotain ihan yleisellä tasolla. Ihmiset tuntuvat kiinnostuneemmilta toisistaan ja huulta tulee heitettyä herkemmin vähän vieraampienkin tyyppien kanssa. Sillä on yllättävän suuri merkitys ihmisen hymyherkkyyden kannalta.

Kotiinkin nämä positiiviset vaikutukset kantautuvat. Eräänä päivänä tällä viikolla tulin kipin kapin kotiin ja tein valtavan vuoallisen lasagnea, jota myöskin yksinhuoltava kollega saapui syömään lapsineen. Mukavan illan jälkeen molemmat saivat lapset suoraan sänkyyn. Ensi viikolla tehdään kuulema toisinpäin, silloin on meitsin vuoro saada kotiruokaa ja lapset ruokittua ilman suoranaista vaivaa. Kyllä kuulkaa virkistää äiti-ihmistä tuollainen!

Olen ryhtynyt vähän ahkerammin kutomaan tätä nk. sosiaalista turvaverkkoa itselleni. Kun sitä ei ollut ollenkaan, ei sen eteen jaksanutkaan tehdä mitään. Nyt kännykässä on Y-miehen lisäksi kokonaista kaksi numeroa, johon voin soittaa milloin vain. Sekin kuulkaa virkistää! Lisäksi olen vähän vilkuillut saman rapun yksinhuoltajaa sillä silmällä. Hän jo lupasi tulla tänne ruokkimaan kissoja hiihtolomalla, nyt minulla on ajatus tarjota autoa markettikäyntiä varten, tai vaikkapa petipaikkaa pojalleen satunnaista mutta ah niin tarpeellista omaa aikaa varten. Missähän vaiheessa sitä siivousrinkiä kehtaisi alkaa ehdottelemaan?

Ehkä koko talven syödyt ulkomailta tilatut 10 000 IU:n vahvuiset d-vitamiinikapselit alkavat jo vaikuttaa.