Viimeisenä sairaslomapäivän (toivon tosiaan, että se tämä oli) käytin lapsia Fallkullan kotieläintilalla. Viimeisestä kerrasta onkin pyöreästi kuusi vuotta. Melkein naurattaa, kun muistelen miten siihen aikaan otetussa filmirullassa oli kuva valtavasta emakosta ja heti sen jälkeen kuva minusta synnytyslaitoksella hymyilemällä pökertyneesti pikkiriikkinen kuopus sylissäni, eikä yhdennäköisyyttä minun ja sorkkaeläimen välillä voinut olla huomaamatta. Siis melkein naurattaa. Ei ihan.

Tänään olikin paljon onnekkaampi reissu kuin viimeksi, sillä en ollut pyörtyä liiasta kävelystä, kukaan ei kakannut housuun eikä kukaan kadonnut puoleksi tunniksi löytyäkseen piilottelemasta nurkan takaa koska polvet olivat tahriintuneet lampaankakkaan. Lisäksi saimme ihailla parin päivän ikäisten kilien lisäksi parin minuutin ikäisiä kilejä! Kili on maailman suloisin eläin, ja jos ne pysyisivät kissankokoisina, ottaisin niitä kotiin vaikka kymmenen! Kilien suloisuus yhdistyneenä muistoon edellisestä kerrasta samassa paikassa, jolloin olin viimeisilläni raskaana, sai aikaan kummallisia tuntemuksia. Kirottu biologinen kello! Ei näköjään ole väliä sillä, kuinka monta lasta ennestään on ja kuinka tiukille venynyt onkaan, aina voi olla vauvakuume.

Siksipä ajattelinkin viettää ensi viikonloppuna aikaa muuallakin kuin yleensä lapsivapaina viikonloppuina (eli Y-miehen kanssa). Lauantaina on oulunkyläläisessä helevetin isossa lankakaupassa neuletapaaminen, johon aion osallistua puolen päivän jälkeen, kun kerran kyydin saan. Joulukuinen harhailuni tutustutti minut kyllä Helsingin lähiöihin, mutta ihan Ogeliin asti en päässyt. Nyt on samalla siis hyvä mahdollisuus luntata reitti. Ehkäpä tapaamme siellä?