Ajattelin tänään olla reipas ja kävellä jumahtaneen selkäni kuntoon. Ennen aamiaista tein tunnin lenkin Y-miehen kanssa tässä lähistöllä, puolen päivän jälkeen lähdin lasten ja lumikenkien kanssa metsään ja puoli viidelta pulkan, Y-miehen ja yhden lapsen kanssa jäälle. Nyt on paha sanoa onko selkä oikeastaan enää kipeä, kun polveen sattuu niin kirosanasti.

Töissä tosiaan kehittelivät sellaisen uuden kannustinjärjestelmän, jossa alle tietyn määrän sairaslomia pitänyt työntekijä saa noin sadan euron bonuksen palkkaansa. Ei liene kovinkaan kummoinen yllätys, etten ole ollut siihen oikeutettu koko järjestelmän olemassaoloaikana. Satuin salakuuntelemaan kun kaksi keski-ikäistä miestä päivittelivät tätä kohtuullisen uutta järjestelmää, että sehän sorsii kauheasti esimerkiksi yksinhuoltajia jotka joutuvat olemaan lastenkin takia poissa. Sydämeni jo lämmittyi, mutta sitten ihan sujuvasti keskustelu kääntyikin siihen, miten ketkuja ja kelmejä yksinhuoltajat ovat kun eivät anna tavata lapsia ja silti ovat käsi ojossa koko ajan. Korvat punaisena poistuin paikalta.

Mutta eipä se raha sentään ole minulta pois. Aika kauhean yllätyksen koki kollega, kun selvisi että joutuu jäämään kotiin hoitamaan lasta palkatta, kun toinen puoliso on opiskelija. Eikai siinä muuten mitään, mutta kun puoliso opiskelee Tampereella poliisikoulussa ja asuu viikot siellä. Eikä mitään joustoa tunneta.

Saapa nähdä miten sinne töihin huomenna pääsen, kun polvi ei taivu, pää ei taivu, käsivarsi on sikapiikin jäljiltä kipeä ja parilla lapsella nostaa näköjään kuumettakin. On valinnanvaraa sairaslomalapun kirjoittajalla.

Loppuun söpistelyä: Peittelin nuoremmat kerrossänkyynsä, ja keskimmäinen intoutui vaatimaan kuumeensa takia erikoispitkän iltahalin. Kuopus tuumi alasängyssään notta "Äitin pusu on lääkettä!" Voi minun murujani!