Kuumehoureessa voi näköjään päivittää bloginkin, ja oikeastaan ihan hyvin. Mutta kirjoitinko todellakin sängystäni ja sen sisällöstä? Argh, noloa. Luulisi että tässä iässä osaisi pitää sänkyasiat jo omana tietonaan. Nolompaa on se, että nyt neljättä päivää jatkuvan tautini aikana niin monessa paikassa olen taivastellut sitä miten pää kyllä toimii mutta kroppa ei. Nyt kuumeen laskettua olen tarkastellut kirjoittamiani asioita, ja voi hyvää päivää sentään! Puoliakaan en olisi näppikseltä ilmoille päästänyt, mikäli pää tosiaankin olisi toiminut. Kurkkuun sattuu tomaatisti..?

Tämä tauti on ollut sikäli kummallinen, että vain minä yksin olen ollut sängynpohjalla uikuttamassa. Lapset ovat hoitaneet taloutta omalla rempseällä tavallaan, ja Y-mies hoiti kaupassa käynnin. Näköjään lasten kasvamisesta on tämäkin hyöty, että oma sairastuminen ei enää merkitse kammottavaa hätätilannetta ja avuttomien lasten silkkaa kärsintää. Itse voideltu voileipä ei kyllä ole ravintoarvoiltaan äidin tekemää lounasta vastaava, mutta eipä ole lapsenkaan yleistila niin heikko, etteikö lapsi kestäisi muutamaa päivää voileivillä, kunnes äiti on taas tolpillaan.

Jota minä en kyllä ihan vielä ole, mutta kuinka ollakaan, X-mies pitää kuin pitääkin sanansa ja ottaa lapset luokseen nyt viimeistä kertaa ennen syksyä. Viikonloppuna ei siis olekaan tiedossa viipottamista eri retkeilykohteesta toiseen, kuten yleensä vapauden koittaessa, vaan oman olon tunnustelua, elokuvia ja kirjoja.

En kyllä viitsi edes valittaa. Edes kesken jäänyt puutarhakalusteiden maalaustyö parvekkeella ei ärsytä, olen vain niin iloinen kun pystyn taas hengittämään ilman tukehtumisen tunnetta.