Hei taas pitkästä aikaa. Kiellän olleeni tietoisesti bloggaamatta aikoihin, ja erityisesti kiellän sen johtuvan facebookista. Mahjongista ehkä, mutta suurin syy hiljentyneeseen päivitystahtiin on elämäni silkka tylsyys. Edes minä en saa taiottua draamaa siihen, että kahden ja puolen viikon sairasloman aikana työkengän aiheuttama kovettuma putosi varpaasta, ja ensimmäiset työpäivät olivat sen takia silkkaa tuskaa. Tai siihen että kerran tiskasin yhdellä jalalla seisten pelkästä vaihtelunhalusta. Tai että olen uskaltanut jättää toisinaan lapsia tunniksi keskenään, joka on ollut huomattava parannus seksosiaalisen elämäni kannalta. Tai siihen, että sääski söi tatuoinnin kohdalta ja kuvio on nyt vähän epäselvässä parantumistilassa, ja tuumin päälletatuointia tai poistoa.

Pään sisäisistä asioista kirjoittaminenkin vähän arveluttaa (siellä sentään tapahtuu yhtä ja toista, välillä jopa mainitsemisen arvoista), sillä nyt kun lukijoihin kuuluu valtaisa määrä livetuttuja, mukaan lukien Y-mies ja oma äiti, ei kehtaa enää kirjoittaa suoraan yhtään mistään. Niinkuin vaikkapa siitä etten ole kirjoittanut riviäkään kirjoittajakoulun keskenjätön jälkeen, ja syynä siihen on kirvelevä häpeä. Ihan niinkuin olisi häpeä myöntää omat rajansa ja asettaa lapset etusijalle. Ehkä pitäisi aloittaa uusi anonyymimpi blogi, mutkun hei, mä tykkään teistä. Uuteen ei varmasti eksyisi kukaan teistä.

Koska kukaan ei kestä lukea tällaista metapolkkaa kahta kappaletta pidempään, pinnistän itseni äärimmilleni yrittäen keksiä edes jotain teitä mahdollisesti kiinnostavaa: Joudun ajamaan väliä Oulu-Helsinki ja Helsinki-Oulu yksin, kumpaankin suuntaan kerran, ja olen sekä kustannusteknisistä että seurallisista syistä kuulutellut itselleni kyytiläistä ympäri nettiä, nihkeällä menestyksellä tosin. Vihdoin sain sitten yksinhuoltajaäidin ja poikansa edes täältä pohjoiseen kyytiin, mutta kuvitelkaa hämmennystäni kun muutaman sähköpostin jälkeen henkilö lähetti tekstarin jonka oli allekirjoittanut nimellään, ja tadaa! nimi olikin Markku*. Eihän sillä pitäisi olla väliä onko kyytiläinen tyttö vai poika kunhan on terve, ja kyllähän sitä kyytiläistään rakastaa vaikka se olisi raidallinen, mutta silti iski armoton ujous. Joudun varmaankin kirjoittamaan lunttilapun kämmeneen keksiäkseni edes jotain keskusteltavaa, kuten vaikka... äh, ei aavistustakaan. 

Kamalaa huomata tässä iässä olevansa salaujo.

 

*Nimi muutettu.