Koskapa nyt vähän näyttää siltä, etten saa uutta työpaikkaa ja joudun siis käkkimään tuolla vanhassa, on paikka vapaana uudelle toivonkipinälle. Sen paikan on täyttänyt uuden asunnon miettiminen.

Tämä asunto on meille melkein sopivan kokoinen, kun kaikki nukkuvat parvisängyissä, paitsi että kuopus ja keskimmäinen nukkuvat kerrossängyssä - silloin kun eivät kiipeä minun selkäni taa. Niinkuin kuopus viime yönä. Havahduin siihen vasta kun toiselle pakaralleni virtsattiin.

Koon lisäksi harmittaa erityisesti tiskikoneliitännän puuttuminen. Voitte kuvitella millaista on pestä astioita pitkin päivää tai vaihtoehtoisesti uhkailla, kiristää ja lahjoa lapsia hoitamaan se. Suurin jännitys on nyt tänä kesänä kuitenkin tullut vuokraemännän katoamisesta. Hän ei vastaa puheluihini, ja minulla on on vain lankakännykän numero, johon ei voi jättää edes viestiä. Kiireellisiä asioita olisi kaksi:

  1. Meillä on tähän asuntoon tasan kaksi avainta. Nyt kun keskimmäinen ja esikoinen ovat eri kouluissa, tarvitsisimme kolme arjen sujuvoittamisen takia. Emme voi ura-avaimesta kuitenkaan teettää kopiota ilman vuokranantajan jotain hommelia.
  2. Kissat ja lapset ovat repineet lastenhuoneen tapetin. Poistaisin tapetit ja maalaisin seinän mielelläni ja omalla kustannuksellani - mutta en uskalla ilman vuokranantajan lupaa.

Ja mitäpä jos löytäisinkin tarpeisiin paremmin sopivan asunnon ja muuttaisin sinne? Miten ihmeessä irtisanoisin tämän asunnon? Ärh. On varmasti mukavaa olla eläkkeellä ja vapaa reissaamaan, mutkun.

No on kyllä pitkä matka kuljettu alun nälkäkuoleman pelosta, kun on varaa haaveilla isommasta asunnosta ja kiukutella vuokraemännästä. Taidan olla kiukkuinen aika tyhmästä syystä, antakaas kun selitän: Töissä olen ottanut tavakseni käväistä itsekseni ruokalassa syömässä, seurassani vain mukava romaani tai Y-mies silloin kun työvuorityövuorolista ja työtilanne sen sallivat. Valmiin ruoan syöminen, kirjan rauhassa lukeminen ja tiskien tiskaamatta jättäminen ovat edelleen minulle luksusta, vaikka kotiäitivuosista alkaa jo olla aikaa. Nykyisin eräs kollega sitten on ottanut asiakseen pelastaa minut kauhealta yksinololta, ja tulee seuraani joka ikinen kerta. Sen lisäksi etten voi enää lukea kirjaa ja rentoutua sillä tavoin, tämä kollega sattuu vielä olemaan aika ..no, ei kovin elämänmyönteinen ihminen. Esimerkki: Kaksi miestä käveli ruokalasta poispäin karkkipussi kourassa. Kollega "Hyi hitto, ruoka ja jälkiruoka ja vielä karkkia päälle! Pitäiskö hei vähän miettiä painoakin". Kollega on pyöreä, minä jo yli pyöreän. Toinen hyvä esimerkki voisi olla se, että kollega täyttää vesipullon taukotilan keittiössä ja kantaa sen pitkän matkan ruokalaan - koska ruokalan vesi maistuu kummalta. Ja aina on ruoassa jotain vikaa. Se on kuivaa tai haaleaa tai liian mausteista tai aivan mautonta, omituista koostumukseltaan tai "taas tätä samaa". Gnargggghhh! Saan kuunnella lasten marinaa kotona aivan tauotta, töissä en enää samaa jaksaisi. Mutta mitenpä huomautat asiasta kohteliaasti? No niinpä, etpä juuri mitenkään.

Niin että voi kyynel, ihmiset hakeutuvat seuraani. Eikö olekin minulla rankka elämä?