Kiitoksia vastauksista edelliseen postaukseen! Laittakaa ihmeessä lisää tulemaan, jos vain jonkinlaista mielikuvaa olette allekirjoittaneesta muodostaneet.

Tätä kirjoitusta aloittaessani olin yksin kotona, sillä kuopus oli kaverilla kylässä, keskimmäinen luokkatoverin syntymäpäivillä ja esikoinen uudessa harrastuksessaan. Y-mies ei kuulu vakiokalustoon, mutta mainittakoon nyt että hän oli töissä. Ajatuksenani oli vaikertaa elämän surkeutta, sillä aamulla en meinannut päästä sängystä pois ja koko päivä oli ollut yhtä tuskaa niskakivun kanssa - ja kun kerron etten ollut päästä sängystä, ei se ole vain kulunut kielikuva, vaan jouduin tosiaankin harkitsemaan liikkeeni aika tarkkaan että kykenin ylipäänsä liikkumaan. Aiemmin päivällä olin myöskin ajanut kaksi lapsista hakemaan itselleni karkkia, sillä suklaan aiheuttama endorfiini tuli todella tarpeeseen lievittämään kipua silloin kun päivän maksimiannos särkylääkkeita ja lihasrelaksantteja oli otettu jo puolen päivän jälkeen. Ja kyllä, ajamisessa oli mukana kirosanoja ja kyyneleitä.

Luulin myöskin karkoittaneeni Y-miehen sovitulta kyläilyltä sähköpostikiukuttelulla, mutta kun mies ilmestyi oven taakse kolotusvoidenputkilon kanssa valmiina laittamaan ruokaa ja hakemaan lapset maailmalta takaisin, päivä jotenkin valostui. Vaikka pää ei edelleenkään käänny, ei itketä enää yhtään niin paljon.

Tähänhän voisi vaikka tottua.